Ensimmäinen tassunjälki

Hau! 

Olen huono pitämään minkään laisia tervetulotoivotuksia tai alkupuheita, joten siirrytään suorin tein esittelemään tämän blogin karvainen sankari:

  Nemo

Nemo on salskea, maaliskuussa neljä vuotta täyttänyt welsh corgi pemproke-uros. Nemo nauttii lelupossun noutamisesta, lyhyistä kävelylenkeistä, pallolla leikkimisestä, sekä sivistyneestä ruokailusta. 

Hän on urheilullinen sekä erähenkinen, oltuaan noin puolet elämästään ulkokoirana äitini luona, itse asuessani isälläni. Lähes vuoden kinuamisen jälkeen sain vihdoin karvaisen lapseni samaan talouteen kanssani, ja näillä näkymin pysymme yhdessä kunnes kuolema meidät erottaa.

 Nemon luonteenlaatu on leikkisän hurmaava, aktiivisen suloisen ihana. Kultainen pieni lutupulla, viehättävän upean hehkeä. Rakas hauvavauvani, kultapullani, unelmien poikamieheni-  

...No niin. hyvä on. Nemo saatiin kasvattajalta vaihtokauppana, mikä kuullostaa aika kamalalta. :D Siihen on hyvä selitys, lupaan! Olipa kerran kasvattaja. Ostimme kasvattajalta valkoisen paimenkoiran kotilemmikiksi, Jerrin. Kasvattaja piti kyseisestä pentueesta yhden koiran itsellään näyttelykoirana. Ja tottakai meidän Jerrimme oli täydellinen muotovalio, kun tää kasvattajan koira oli... ei niin muotovalio.

Jerrillä oli paha tapa vetää hihnassa. Lopulta kukaan ei uskaltanut enää lenkittää sitä, joten se oli annettava pois. Tottakai kasvattaja halusi täydellisen näyttelykoiransa takaisin. Saisimme tilalle uuden pennun valitsemastamme hänen kasvattamastaan rodusta. Äiti kysyi että mikä näistä roduista otetaan, ja minä valitsin welsh corgin.

Ja niin kotiimme haettiin pieni pikkuinen makkara. 

Nemo rekisteröitiin alusta alkaen omiin nimiini, mutta sen ei ollut tarkoitus olla ikioma koirani, vaan perheen koira kuten aina ennenkin. Nemo kuitenkin kiintyi heti ensimmäisestä automatkasta asti eniten minuun, mikä tietenkin oli ihanaa koska jostain syystä kaikki koiramme aina rakastivat äitiä.

Vaan sitten oli lukion aloittamisen aika, ja muutin isäni luokse Klaukkalaan joka on monin tunnin bussimatkan päässä äitini luota. Nemo jäi äidin luo, ja minua harmitti että menetin nyt juuri sen koiran joka piti minusta. En muista mitä tapahtui, mutta jotenkin kiinnyttiin Nemon kanssa välimatkan takia toisiimme vielä enemmän. Siitä tuli minun koira sen takia että muutin pois sen luota. Outoa!

Nyt olemme olleet onnellisesti yhdessä jo vuoden, ja jatkoa piisaa!

Toivottavasti teillä (ja meillä!) on hauskaa blogin parissa. :)